Pakkasaamu vaaleni pikkuhiljaa tänään paljastaen sankan sumun joen ja metsän yllä. Tunsin kiitollisuutta rauhallisesta yksinolon hetkestä, kauniista aamusta ja tärkeistä kohtaamisista joita oli viikonloppuna. 

 

Sumuinen ja kuurainen maisema oli niin pakahduttavan kaunis! Katsoin maisemaa josta alkoi erottumaan metsän eri kerroksia. Lopulta metsä näkyi kokonaan. Aurinko oli noussut ja valaisi kaikkialle. 

 

Olen ollut puristuksissa monenlaisten paineiden ja taakkojen keskellä. On hyväkin että olen ollut, sillä silloinhan ihmisen on pakko pysähtyä miettimään onko tilanteessa muuta ratkaisua kuin kasata lisää taakkaa ja ahdistusta! Olin viikonloppuna täydennyskoulutuksessa liittyen tunnevyöhyketerapeutin ammattiin. Löysin taas takaisin polulle jota kuljin joskus kunnes eksyin huomaamatta sitä itse. Tänään oloni on kevyempi ja tiedän että vaikka tunnevyöhyketerapeutin työ ei ole helppoa, tämä on yksi tehtäväni täällä maan päällä.

 

Katson itseäni taas lempeämmin, arvostavammin ja kiinnostuneena. Mitä kerroksia paljastuu kun sumu väistyy pikkuhiljaa ja valo osuu kaikkialle. Samalla lempeämpi ja arvostavampi katse laajenee, se osuu muihinkin. Se osuu heihinkin jotka ovat siirtäneet omat kipeät kohtaamattomat taakkansa minulle sukupolvien yli (he ovat tehneet parhaansa, syyllisiä ei etsitä) tässä katkeamattomassa ketjussa. Minäkö olen katkaisemassa taakkojen siirtämisen ketjua? Kyllä! Minulle on annettu siihen taitoa, rohkeutta ja oppia. Herkkyyttä ja nöyryyttä. Täytyy luottaa että näitä annetaan edelleen niin paljon että pystyn itseni lisäksi olemaan muille rinnalla kulkija ja tuki sen aikaa kun tarvitaan. 

 

Tunnevyöhyketerapiassa kuuntelen ja keskustelen elämänkaarihaastattelun avulla asiakkaan elämästä ja perimästä. Sitten hoidan kehoa hellästi avaten tukkeumia, niitä kehon suojauksia joita ei enää tarvita vaan jotka pitää saada auki että keho pääsee elämään sillä voimalla mikä on kenenkin keholle ominaista. Kaikki tapahtuu asiakkaan ehdoilla ja mitään ei aukea tietoisuuteen väkisin. Se mitä ihminen ei ole valmis vielä kohtaamaan, ei tule näkyväksi. Kun ihminen on valmis kohtaamaan todelliset tunteet, kohtaamaan kivun ja häpeän, pelot ja syyllisyyden, vihan ja katkeruuden, silloin hän haluaa tulla hoitoon ja ottaa vastuun omasta prosessista.

 

Ja matka jatkuu. Jokainen päivä on lahja. Olen kiitollinen nyt tästä hetkestä. Saan elää. Yritän muistaa tämän ahdistavanakin hetkenä, tämän, että elämän lahjasta saa olla kiitollinen ja iloinen. Pyhäinpäivän tienoo on minulle rauhoittumista ja pysähtymistä. Isän muisto nyt päällimmäisenä. Moni pois mennyt ajatuksissani, ja heidän lähimmäisensä. Me jotka täällä elämme, meidän tehtävä voi olla lohduttajan, kuuntelijan, hetken aikaa kannattelevan lähimmäisen osa. Ja jonakin hetkenä saamme itse olla kannateltavana. Se on kaunista ihmisyyttä. Se jo saa ehjemmäksi ihmistä ja ihmiskuntaa.