< Takaisin

 

 

Äiti, olen nähnyt kun laulujoutsenet lentävät joen yli ja laulavat. Äiti, huhuu, kuuletko? Havahdun kännykän silmiä ja mieltä väsyttävästä tuijotuksesta. Katson 6-vuotiasta silmiin ja laitan kännykän kiinni. Samalla tunnen miten rauha laskeutuu välittömästi mieleeni, tähän hetkeen. Tiedän että maailman tärkein asia on katsoa pientä poikaa silmiin ja jutella laulujoutsenista ja pöllöistä jotka huhuilevat kevättä pimeässä metsässä.

 

Mistä sinä löydät rauhan kun maailma ympärilläsi on levoton?

 

Ei ole mitään tavaraa, peltoa, seiniä, minkä voisi omistaa pysyvästi. Rajat ovat hauraita. Niin helposti on rikottu jotain joka toiselle on pyhää, kannattelevaa. Hetkessä liikaa tuhottu. 

 

Entä minä, enhän vain ole rikkomassa kenenkään haurasta rakennelmaa, rajoja? Enemmän tahtoisin taitoa kuulla senkin mitä ei sanota ääneen, nähdä sitä mitä ei voi tuoda näkyville kaiken koetun jälkeen. Niin paljon jää ymmärtämättä vaikka emme tahtoisikaan.

 

Ajattelepa tätä maailmaa! Minä joskus näen mielessäni kuinka maan pinnalla oikein kuhisee. Joka puolella on ihmisiä, jokainen omalla paikallaan. Kaikissa maan osissa on jotain käsittämättömän kaunista ja jotain hirvittävän rumaa. Kaikki me olemme riippuvaisia maasta, me hengitämme samaa ilmaa. Sama aurinko meitä lämmittää. 

 

Rauhan toive yhdistää varmasti tällä hetkellä suurta joukkoa ihmisiä. Iäkkäämmät asiakkaani ovat tuoneet esille huolensa siitä että ei enää muisteta mitä on tapahtunut ennen, eikä oteta oppia historiasta. Huoli on minustakin aiheellinen.

 

Muistan kun pienenä koululaisena lauloin toisesta pienestä tytöstä joka oli löytänyt taivaanpiin, kiven joka kaikkien kivien keskeltä erottui kauniiksi ja korvaamattomaksi. Tyttö hukkasi kalliin aarteensa eikä sitä enää löytänyt. Mikään kivi ei voinut sitä korvata, mikään ei voinut lohduttaa. Minunkin rinnassa oli raskas möykky kun lauloin ja koin silloinkin jo kaiken voimakkaasti. Miksi mikään ei edes voinut lohduttaa tyttöä!

 

Mikä sinulle on korvaamatonta? Sellaista mitä et halua menettää? Pidä siitä kiinni. Vaali tärkeintä, rakkainta. Ja ota vastaan lohdutus. Äläkä hukkaa itseäsi.

 

Minulle on tärkeää päästä aina kotiin. Koti on oma paikka, kaikki se mitä kodin eteen on tehty, monet tavaratkin täällä, kolhut ja sotkutkin. Tämä talo, rakennettu sotien jälkeen vuonna 1948, rintamamiestalo. Kotona omien keskellä on turva.

 

Mutta jos kaikki omaisuus otetaan pois, mitä jää? Yhteys toiseen ihmiseen. Se kantaa yli päivien jotka ovat raskaita. Jos joudun yksinäisyyteen, eristykseen tutuista ihmisistä, silloinkin kantaa tunne ja tieto siitä että minua kannatellaan ainakin ajatuksen siivin. Tätä sain itse kokea kun muutama vuosi sitten syöpähoitojen aikaan minulle nousi korkea kuume ja jouduin sairaalaan eristyshuoneeseen. Stay strong! The only way is up. 

 

Tarvitsemme yhteyttä toisiin. Tälläkin hetkellä lähellämme on kuitenkin ihmisiä jotka kärsivät yksinäisyydestä. Yksinäisyys lisää turvattomuutta, ei vain yksilön vaan koko yhteiskunnan. Turvattomuus ei ole kenenkään etu. Siksi on mielestäni hyvä muistaa että pienellä on merkitystä. Pienessä pysymällä ei tule voimattomuuden tunnetta. Pieniä hyviä kun viljellään pitkin maita ja meriä, ne tavoittavat paljon ja laajasti. 

 

Tämän epävarmuuden keskellä löydän itse lapsen silmistä rauhan ja toivon.