Ajankohtaista
silke
Tuuli on kylmempi ja pitää kääriytyä villaiseen, vaikka rakastankin sitä kun tuuli pyyhkii kasvoilta jännityksen ja tunkkaisen olon ja tuulettaa päätä. Aurinko on harvinainen näky näinä päivinä. Se valaisee silloinkin vain hetken matalalta kylmää maisemaa, ei lämmitä. Maa on hennosti valkoinen, viimeisetkin sinnittelevät kukat kuolevat.
Päivä päivältä tuntuu tärkeämmältä se että saan aina palata takaisin ajattomaan olotilaan, lähelle ja keskelle. Kuulla omat ajatukset tai kuulla vain hengitys, olla vaan. Tai kuulla todella mitä toinen ihminen haluaa sanoa koko olemuksellaan.
Kesän tuoja, västäräkki, oli tehnyt kesällä pesän joen yläpuolelle sillan kaiteen alaosaan. Seurasin pesätouhuja joka päivä. Joskus näkyi pienet päät pesän reunaa vasten torkkumassa. Emo huiskasi huolehtimassa että en vain mene liian lähelle pesää. En mennyt tietenkään. Ajattelin tuota pesän paikkaa. Miksi linnut olivat sen kokeneet hyväksi pesäpaikaksi ja touhusivat luottavaisesti, vaikka paikka oli minun silmissäni turvaton? Pieni poikanen olisi hukkunut jos olisi liian aikaisin lähtenyt pesästä. Ja sillan yli kuljettiin joen toiselle puolelle niin että pesässä tuntui silloin varmasti kova tärinä. Kaunis kylläkin oli pesän paikka.
Osaanko itse luottaa?
Pettymykset ihmissuhteissa ja hylkäämiskokemukset ovat horjuttaneet luottamustamme monesti varhaisesta lapsuudesta lähtien. Näitä kokemuksia kannamme mukanamme elämänvaiheesta toiseen, lapsuuden perheestä koulu- ja opiskeluympäristöön, työyhteisöön, parisuhteeseen, omaan perheeseen, ystävyyssuhteisiin. Katsomme elämää luonnollisesti niillä silmälaseilla. Toisen ihmisen silmät näyttävät elämän toisenlaisten lasien läpi. Olen opetellut kyseenalaistamaan omia silmälasejani. Näön tarkastus kannattaa säännöllisin väliajoin. Tai ainakin linssien putsaus.
Minäkin olen välillä unohtanut silmissäni olevan naurun, ja että rakastan erilaisia kohtaamisia ja ihmisten elämäntarinoita, värejä ja iloista kotia ja hulluja haaveita. Huomasin että suupielet kääntyivät liian usein alaspäin ja kasvoni olivat ilmeettömät, kun en halunnut paljastua. En uskonut unelmiin. Pelkäsin paljon, ja yritin pitää kasassa sitä mikä minulla oli, kontrolloimalla mahdollisimman paljon kaikkea. Pelkäsin toisten ihmisten puolestakin kun eivät itse mokomat osanneet pelätä.
Katsoin itseäni ja totesin että tämä ei käy! Peilistä katsoi ihminen joka oli ottanut kantaakseen liian paljon kuormia. Peilistä saa katsoa minä, ja sieltä saa näkyä äiti, isä, isovanhemmat jne, mutta kannustavana ja rakastavana. Sieltä saa näkyä äidin suvun lempeä huumori ja isän suvun sitkeys ja välittäminen vahvemmin kuin raskas suru, pessimistisyys, pelko, häpeä, viha tai syyllisyys. Kun huomaan vaipuvani syvemmälle melankoliaan tai nenän punastuvan häpeästä, voin pysäyttää itseni lempeällä huumorilla, kiitollisena tuntevasta minästä, myötätuntoisena häpeän tunteesta. Ja muistaa taas kuka minä myös olen ja millainen kuitenkin olen.
Liikuttavinta on pienen lapsen luottamus. Jos sen saa. Ja jos lapsi ei ole vielä menettänyt luottamustaan aikuiseen. Oletko saanut katsoa pientä vauvaa silmiin? Tai oletko päässyt pikkuihmisen talutettavaksi kun hän haluaa näyttää sinulle jotain tärkeää? Miten pienestä on kiinni, että ei toista kertaa saa tuota luottamusta. Miten suuri vastuu on aikuisella että luottamus säilyy. Suosittelen jokaiselle Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi. Kirja laittaa miettimään ja kohtaamaan oman sisäisen lapsen, ja omat tunnelukot. Suosittelen että kun alat lukemaan tätä kirjaa tai kuuntelemaan äänikirjaa, olet varannut siihen riittävästi rauhallista aikaa. Kirja ei ole kevyttä viihdettä vaan täyttä asiaa ja nostaa pintaan paljon, kipeääkin. Mutta tunteiden kohtaamisen matka kannattaa! Koskaan ei ole myöhäistä kohdata tunteitaan ja tunnelukkojaan, ja korjata tunnelukkojen ohjaamana tehtyjä vääriä tekoja tai käytöstä.
Epävarmuutta tänä päivänä lisää uutisointi joka on täynnä uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, vihaa, syyttelyä ja epätoivoa. En ymmärrä miksi maailma näin toimii. On paljon mitä en ymmärrä. Mutta haluan yrittää parhaani siinä että toivottomuuden sijaan olisin kertomassa siitä että koko elämä on tässä hetkessä ja jokaisella on oikeus iloon, kiitollisuuteen, turvaan, rakkauteen ja tulevaisuuden toivoon. Ne ovat myös, etsitään niitä, ei kadoteta niitä. Se mihin keskitymme, se lisääntyy - niinhän?
On mahdollista ainakin välillä opetella sellaista kellumisen tilaa, missä tuntuu ajattomuus ja missä ei ole häiritseviä tekijöitä. Voi keskittyä omaan hengitykseen ja tuntea miten on turvassa siinä ja voi luottaa. Jos ihminen on jatkuvasti ylivirittynyt, eikä pysty palautumaan yöunienkaan aikana, lisääntyy myös turvattomuuden tunne. Turvattomuus lisää tarvetta tehdä taukoamatta jotain jotta säilyisi elämänhallinnan tunne. Jotta se säilyisi, ei voi pysähtyä. Jos pysähtyisi, joutuisi kohtaamaan tunteet. Mutta se pysähtyminen on juuri sitä mitä me tarvitsemme. Totuttu ja tuttu voi valheellisesti tuntua turvalliselta, muutos voi pelottaa. Vaatii rohkeutta katsoa pelkoa silmiin, nähdä ja tuntea omat pelkonsa, ja siitä huolimatta luottaa että pelkojen kanssa voi tehdä matkaa ja opetella pudottamaan niiden painoa hartioilta. Lopulta - elämää ei voi hallita. Se antaa paljon hyvää, mutta se antaa myös päiviä ja öitä jolloin tuntuu että ei voi selvitä, eikä näe seuraavaan hetkeen. Siinä on elämän syvyys, ja kun uskaltaa kellua, voi tuntea että elää. Ja on rohkeutta elää omalta tuntuvaa elämää. Rohkeutta katsoa itseään peilistä arvostavasti ja rakastavasti.
Nyt on kylmän ja pimeän aika. Se voi olla myös sisällä olevan lämmön, välittämisen ja läsnäolon aika. Pysähtymisien, ihanien muistojen aika. Sinulle jonka elämässä ei näy nyt valoa ja olet epätoivon keskellä ja jonka silmissä ei nyt näy nauru, sinulle tahdon lähettää rohkeutta ja rauhaa, ja toivon pieniä valon tuikkuja. Tulee vielä valoa, tulee vielä kevät, ja vielä nousevat uudet kukat ja puhkeavat lehdet puihin. Mutta tähän hetkeen, tähän marraskuiseen hetkeen, missä nyt olet, luottamusta ja lumen valoa.