< Takaisin

Olet autossa arkisten ajatusten ja tuntemusten kanssa. Yrität olla ajatuksissasi jo seuraavassa paikassa. Sinun on vaikea olla läsnä tässä hetkessä, tuntea penkki allasi, käsien ote ratista. Ohitat pellon ja näet kuinka sen takaosassa metsän laidassa kulkee nainen koiran kanssa. Koet kaipausta tuon naisen asemaan. Näet naisen ja koiran onnellisena. Olisinpa tuossa missä hän kulkee, vapaana. 

 

Ylität joen. Kalenterisi on täynnä, ja olet saanut urasi hienoon nousuun. Autossa istuessa mielessä käy epävarmuus. Tätäkö haluan todella? Joella silmiisi osuu kaksi kajakkia tummaa vettä vasten. Kirkkaat värit, rauhallinen melomisen liike, hyvää tekevä liike, rauhan ja kiireettömyyden tunnelma saavuttaa sinutkin auton ratissa ja olet kateellinen noille ihmisille jotka ehtivät melomaan.

 

On pimeää, ja raikas syysilta. Kävelet pitkin vanhan kaupungin katuja. Valot tuikkivat ikkunoista lämpimästi. Taloissa näyttää asuvan vain onnellisia ihmisiä. He ovat keittiön pöydän ääressä ruokailemassa, he lukevat kirjaa nojatuolissa, tuijottavat kännyköitä sohvalla lojuen, he imuroivat tai kantavat halkoja sisälle taloon. Lämmittävät saunan, saunovat kaikessa rauhassa. Savun tuoksu saa sinut kaipauksen valtaan. Kaipaat turvaa, sinulla on lapsuuskodin ikävä, ikävä läheisyyttä ja lämpöä. Tunnet vain kaipausta, etkä edes oikein tiedä mihin ja mitä.

 

Mutta ajattele, joskus sinäkin olet osa maisemaa johon joku toinen kaipaa. Toisen elämä voi näyttää omaa elämäämme paremmalta. Emme tiedä mitä tuo nainen miettii kävellessään. Emmekä tiedä minkälaisia tarinoita seinät kätkevät sisäänsä. Voi olla raskasta tehdä arkisia askareita vähentyneillä voimilla. Toisen arki näyttää pyhältä kun sitä katsoo kylmästä, kadulta. Elämämme on enimmäkseen tavallista arkea. Voisiko sitä pysähtyä toisinaan katselemaan ikään kuin ulkopuolelta, toisen silmin? Näkisikö silloin enemmän? Ehkä oman arkensa arvon? Pienet, merkitykselliset asiat, jotka tekevät päivistä soljuvia, pieniä pyhiä hetkiä.

 

Toisaalta, voisiko arjen soljumista tarkastella myös kriittisesti? Millä täytän päiväni? Jos kaipaan joelle melomaan, miksi en järjestä sille aikaa? Jos kaipaan enemmän ihmisiä ympärilleni, kuljenko ihmisiä kohti, onko oveni auki ystävien tulla? Tämä aika on kyllä monenlaisilla keinoilla ja kohtaloilla suorastaan repinyt ihmisiä eroon toisistaan. Surullista oli, kun koronahäät pidettiin kirkossa jossa tilaa olisi ollut suuriinkin turvaväleihin, silti pitäydyttiin tiukasti kymmenen ihmisen rajoituksessa, ja niin lähiomaisistakin (saman talouden ihmisistä) osa jäi kirkon ulkopuolelle. Tai se, että oman rakkaimman viereen ei päässyt kuoleman lähestyessäkään. Toivottavasti tällaista ei kukaan enää joudu kokemaan. Koronan vakavuutta väheksymättä. Olemme joutuneet opettelemaan takaisin sosiaalisempaan ja aktiivisempaan elämään. Joillekin ihmisille se ei käy helposti. Toivottavasti huomaamme vetäytyneen, arastelevan, yksinäisen. Erityinen lämmin ajatukseni nuorille ja lapsille.

 

Kahlasin hangessa ja katseeni osui vaahteran siemeneen joka oli päätynyt lumeen. Tuolla siivellä voi lentää googlen tietojen mukaan jopa 5km. Siemenen siipi on kaunis, ihme. Samalla tavalla ihmettelen usein voikukan siemenhahtuvaa, joka lentää tuulien mukana kauas, kauas. Nämä ovat ihmeitä! Ja niin olet sinäkin. Ihme, jota voit ihastella ja arvostaa. Osa tätä ihmeellistä maailmaa. Sinulla on oma tärkeä paikkasi siinä.

 

Ajattelin tähän sateiseen, mustan maan torstai-iltaan paistaa nyt pinaattilettuja! Räiskäleitä, niin kuin isä sanoisi. Leikisti voin kutsua kaikkia teitä ystävällisiä sieluja mukaan lettukesteille! Mukavaa loppuviikkoa!