< Takaisin

Olen taas kirjoittanut sanoja ja pyyhkinyt niitä pois. Ei ole oikeita sanoja. Tällä viikolla nukkui pois ystävä, ja monelle äärimmäisen tärkeä ja rakas ihminen. Tapahtui käsittämätön. Sen edessä me olemme hiljaisia. Tahdon lähettää myötätuntoisia ja välittäviä ajatuksia heille joita murhe nyt koskettaa. Toivottavasti se rakkaus, mitä hän joka lähti, tunsi teitä kohtaan, saisi olla kantamassa ja rohkaisemassa vaikeimpinakin hetkinä. 

 

Olen katsonut kun aurinko laskee Nummelanharjun taakse, valaisee kirkkaasti kauniin ruskan värittämän maan, siivilöityy puiden, oksien välistä, hetken osuu vielä keltaisiin koivunlehtiin ennen kuin tulee pimeä. Ja olen herännyt pimeään aamuun, sytyttänyt tulen puuhellaan, laittanut puurokattilan liedelle ja keittänyt kahvia. Olen istunut hiljaisessa keittiössä, kuullut kun tuli rätisee turvallisesti ja kahvin tuoksu herättelee muitakin aamuun. Olen katsonut kun aamu tulee. Se näkyy ensin haapametsän takana voimakkaan punaisena ja sitten yhtäkkiä koko maisema on vaaleanpunainen. Metsä muuttuu värikkääksi, se ei enää ole tumma silhuetti pimeydessä. Olen katsonut melkein silmiin ruskosuohaukkaa, kun se käy saalistamassa pellon yllä. Olen tämän kaiken saanut elää ja paljon muuta. Elän! Koko kesän tiedostin tulevat inhottavatkin tutkimukset ja oireet, ja pyöritin päässä vaihtoehtoja. Syksy toi minulle ratkaisuja ja myös helpotusta. Tunnen taas saavani jatkoaikaa, ja haluan olla elämän lahjasta kiitollinen.

 

"Jos tunnet kipua, olet elossa, jos tunnet toisen ihmisen kivun, olet ihminen." Leo Tolstoi

Tällaisen ajatuksen ystäväni oli löytänyt. Tämä ystäväni, kipujen ja monenlaisten inhottavien oireiden tuttu.

 

Nämä epäonnistuneen, heikon ja hullun leimaa kantavat ihmiset - ihmiset jotka oireilevat talojen huonosta sisäilmasta ja kemikaaleista, joiden kunto on usein myös romahtanut rokotteista. Vuodesta toiseen he toivovat että olo kohentuu, että ihme tapahtuu ja he paranevat. Aina kun joku sairastuu, hän toivoo että sairauteen saa apua ja että vastuunkantajat kantavat vastuunsa ja toimivat oikeudenmukaisesti. Mutta heitä jotka eivät anna vääryydelle periksi, jotka eivät sulje silmiään ja oviaan kärsimykseltä, heitä tuntuu olevan vähän. On sydäntä särkevää, kun todella nuorienkin ihmisten luottamus tuhotaan ja ihmisarvoa mitätöidään. Eikö meidän kaikkien tulisi olla tästä ihmeissämme ja eikö tämä kosketa meitä kaikkia?

 

Olen nähnyt hyvin läheltä tätä tuskaa, ja kokenut minäkin voimattomuutta, avuttomuutta, vihaa. Ja joutunut sulkemaan sen sisimpääni lopulta kun selkä toisensa jälkeen kääntyi. Vihaiset, torjuvat sanat ja hylkäävä katse ovat tuntuneet kuin kuristavat kädet kaulan ympärillä. Vaikenemista vaikeista asioista, kärsimyksen kieltämistä, kohtaamattomuutta. Tällainen ilmapiiri jonkun asian ympärillä on ihmisen aikaansaama. Ihminen vain voi sen myös muuttaa! Siksi nyt kirjoitan näitä sanoja, vaikeita, kiellettyjä. Jos ne tavoittaisivat. Ainakin sen voin tehdä.

 

Ihailen ystävääni ja läheistäni, jotka ovat jaksaneet päivästä toiseen löytää toivon ja rakkauden. He ovat yrittäneet ja kokeilleet kaikenlaisia keinoja tulla toimeen, opiskella, elättää itsensä ja perheensä, parantua. He eivät ole heikkoja vaikkakin ovat todella herkkiä. Me kaikki hyötyisimme jos maailma olisi edes hitusen inhimillisempi ja ympäristö puhtaampi niin että herkimmätkin voisivat elää ilman jokapäiväistä pelkoa tulevasta. Kunnioitan sitä voimaa minkä olen nähnyt näissä ihmisissä. Että he kaiken koetun jälkeen ovat, he arvokkaat, ainutlaatuiset ihmiset. Että jaksavat elää. 

 

Kun olen kertonut että minulla on syöpä, olen saanut sääliviä ja myötätuntoisia katseita ja lämpöisiä, kannustavia, rohkaisevia sanoja. Toki olen kokenut sen minkä moni muukin jolla on ollut iso koettelemus elämässä, että kaikki eivät ole myötätuntoisia ja joidenkin mielestä asian pitäisi olla jo käsitelty. Mutta on myös sairauksia, joille ei anneta yleisesti hyväksyttävää nimeä, eikä niin ollen myöskään asiallista hoitoa eikä tukea. Kuitenkin näille ihmisille ja heidän lähimmille ihmisille sairaus on todellisuutta jota ei pääse karkuun. 

 

Paljon lainattu intiaanien sanonta sopii tähän: Jos et ole astunut mailiakaan toisen mokkasiineissa, et voi tuomita häntä. Kun emme tiedä jostain tai ole itse kokeneet, se ei tarkoita sitä etteikö joku muu olisi. Tuntuu hyvältä ajatella että rakkautta ja toivoa on.   "Kun tunnet toisen kivun, olet ihminen." 

 

Nyt oli todella vaikea kirjoittaa. Vaikeatkin asiat voivat silti löytää sanojen muodon. Lähden nyt tuonne tuulen pöllyttämien lehtien keskelle käppäilemään! Tihkusade on vaihtunut aurinkoiseksi sääksi. Ihana, kiitos kun luit!