< Takaisin

Kirjoittaminen ei sujunutkaan automaattisesti, viikoittain tai edes kahden viikon välein. Kaksi viikkoa blogikirjotusten välissä, enintään, asetin tavoitteen itselleni. Mutta olikin kulunut kuukausi.

 

Tänä aamuna heräsin paljon ennen kuin talossa kukaan muu. Sydämeni riemuitsi valosta johon sain herätä. Keitin kahvia ja otin läppärin esiin. Nyt kirjoitan!

 

Mutta miten voi kirjoittaa kun nousevaa aurinkoa ympäröivät kauniit pilvet ja satoja hanhia lentää silmieni ohi? Näky on aina yhtä kaunis - palaavat tai lähtevät linnut. Ja jos kuulee niiden äänet, kiitollisuus täyttää koko keski-ikäisen naisen varpaista päälakeen asti.

 

Miten helposti olin ajautunut taas suorittamaan. Pitää, pitää, minun vaan pitää. Kun tämän saan tehtyä, sitten on helpompaa. Kyllä minun pitää hoitaa tämä asia, kukaan muu ei sitä tee. Jos en tee tätä, lupaudu tuohon, epäonnistun. Joku tilaisuus menee ohitseni kun en ole tarkkana, kun en tee, joku muu nappaa minun ideani. Ja pitäähän minunkin, kun muutkin osaavat, pystyvät, jaksavat.

 

Ja taas keho yritti kertoa, mutta en kuunnellut. Niska meni jumiin, otin itseäni huijaten vain tämän ja tämän kerran särkylääkettä että sain hoidettua työni ja velvollisuuteni. Ja jumi ei helpottanut. Kun näin kuvia retkeilevistä ihmisistä, illanvietoista läheisten ja ystävien kanssa, kuulin koskettavaa musiikkia, katsoin mainosta kiinnostavasta taidenäyttelystä, minua itketti. Vielä raskaammalta tuntui kun tajusin että minun lisäkseni valinnoistani kärsivät muutkin, he, joiden en ikinä haluaisi kärsivän.

 

Piti pysähtyä. Kysyin itseltäni mikä on huonosti, miksi ahdistaa. Kävelin monta kertaa joelle, istuin kivelle, katselin telkkäpariskuntaa. Nojasin puuhun ja katselin kun orava kiipesi ja hyppeli vapaana murheista, mutta sitten säikähti minua ja antoi kuulua läheiseltä oksalta mitä mieltä oli säikäyttelystä. 

 

Omat rajat, ne mitkä rakastamalla itseäni olen rakentanut, ne eivät minua pidä vankina, ne eivät ahdista, ne eivät tee minusta näkymätöntä. Ne eivät tee minusta toimintakyvytöntä. Ne suojelevat sopivasti ja voin luottaa että minulla on kaikki mitä nyt tarvitsen. Taasko ne olivat hukassa?

 

Otin tarkasteluun kaiken kerääntyneen. Asettelin kiireellisyysjärjestykseen, tärkeysjärjestykseen. Pyysin apua että osaisin tehdä pakolliset, epämieluisat tehtävät pois painamasta mieltä. Sotkuisten vyyhtien keskeltä löysin minut. 

 

Eräässä keskustelussa sain neuvon: sano ääneen tai kirjoita näkyväksi unelmasi. Sen teen, ajattelin. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Ajattelin liian monimutkaisesti, yritin liikaa, ajattelin kaiken valmiiksi miten pitäisi tapahtua.

 

Kevätaurinko, niin ihana kuin se onkin, on hyvin suora. Se osuu likaiseen ikkunaan ja pölyiseen pintaan. Kuva taikinakulhoa kaapivasta pienestä tytöstä on muutaman vuoden takaa osui silmiini tänään. Siinä hetkessä oli arki, hyvä, onni, kiireettömyys, tyttöselle tärkeintä saada lusikkaan mahdollisimman paljon kulhoon jäänyttä taikinaa. En nähnyt epäkohtia. Voisinpa katsoa täyttä tiskipöytää, sormenjälkiä peilissä, piirrustuksien, kahviläikkien ja pöydälle unohtuneiden maitopurkkien arkista näkymää kuin tuota kuvaa, kiitollisena siitä että he ovat, heille maistuu ruoka, heillä on ruokaa, he osaavat tehdä ruokaa, he piirtävät ja keskustelevat, tuntevat ja elävät. He elävät.

 

Se unelmani. Kirjoitan sen tähän. Se mahtuu yhteen lauseeseen. Ne jotka tuntevat minut, tietävät mitä kaikkea lause pitää sisällään. 

 

Haluan kuulla kun mustarastas laulaa.