< Takaisin

Puhutaan sipulin kuorimisesta. Kerros kerrokselta mennään syvemmälle, äärelle, lähteelle. Tunnevyöhyketerapeuttina vertaus on tuttu. Kyse on matkasta vastausten lähteelle. Vastaukset joita tarvitsemme, löytyvät meistä itsestämme, kerros kerrokselta. Vastauksia, oivalluksia ei tule kerralla enempää kuin pystyy vastaanottamaan. Joskus matka tuntuu tuskastuttavan hitaalta, joskus tapahtuu paljon nopeasti. Välillä itkettää. Mitä enemmän elämää, sitä enemmän on tutkittavaa ja kohdattavaa, siivottavaakin. Siellä jossain, sinunkin kerättyjen kerrosten keskellä se on, sisäinen lapsi. Se on meissä kaikissa. Mutta miten monet meistä ovat sen kadottaneet!

 

Luin Miia Moision kirjan Häpeästä valoon. Aiheet ovat tuttuja omassa työssäni, ammatillisesti sekä elämänkokemukseni kautta, myös aiemmista kirjoituksistani, joten kirjoitan nytkin omilla sanoillani, mutta laitan sitaatteihin suorat lainaukset. Suosittelen lukemaan tuon kirjan. Meissä on paljon kohtaamatonta häpeää, joka vaikuttaa voimakkaasti sekä itseemme että ympäristöömme. 

 

Lähde matkalle. Olet sen arvoinen. Rohkaisen sinua! Ei ole mitään pelättävää. Se ei ole helppoa kun kuorien alta alkaa nousta esiin jotain mikä siellä on aina ollut mutta et ole sitä ennen kohdannut. "Sipulin kuoriminen on osaltaan tätä - valon näyttämistä jokaiselle kuorikerrokselle. Valo paljastaa kaiken, mutta niin sen kuuluu ollakin. Ainoastaan totuus vapauttaa." Vain tutustumalla itseensä, tunnistamalla tarpeensa, tukimalla historiaansa, voi oppia rakastamaan itseään. Ja kun rakastaa itseään, jakaa rakkautta ympärilleenkin. On rakastettava kaikkia puolia itsessä. Niitäkin joita on vältellyt päästämästä valoon. Se vaatii jatkuvasta kontrolloinnista luopumista. Hylkäämisen ja kelpaamattomuuden peloista huolimatta saakin opetella näyttämään siltä mitä oikeasti on! Ei klooni, ei toisen määrittelemä, vaan oma itsensä. Ja ei tarvitse enää kokea olevansa epäsopiva, vääränlainen. "Ei ihmisyyden äärellä tarvitse kyseenalaistaa omaa ehdotonta ihmisarvoa." Kuitenkin, ajattele miten hienoa on olla osa sukupolvien ketjussa. Oman suvun. Isän sisua, äidin kekseliäisyyttä, isoisän herkkyyttä jne. Kuitenkin olen minä ja minulla on tärkeä oma paikkani tässä.

 

Voi pelottaa tutkia tunteita, voi pelottaa näkyväksi tuleminen. Miten tahmeilta voi tuntua askeleet kohti pelkoa ja häpeää. Häpeä estää näkemästä omaan sisimpään, häpeä estää näkemästä suvun tarinoiden sisälle, rivien väliin, lausumattomiin sanoihin. Häpeän voi kuitenkin kohdata, tuskan äärelle voi mennä. On mahdollista katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä vahingollinen, pahoinvointia aiheuttava ketju, opitut tavat, "automaattiohjaukset", jotka eivät tue hyvää. Välillä se on raskasta, sillä matkalla tulee eteen peilejä. Peilistä näemme sen mitä emme muuten näe. Näitä peilejä voivat olla ystävät, puoliso, terapeutti, joku epämiellyttävältä tuntuva ihminen, ja erityisesti omat lapset. Mitä tunteita kohtaaminen herätti? Miksi jouduit taas inhottavaan kohtaamiseen? Mitä tunne yrittää kertoa? Mihin suuntaan ohjata? Kenestä menneisyyden ihmisestä kohtaaminen muistutti? Mitä muistoja nousi pintaan? Mitähän muuten tuon epämiellyttävän ihmisen kuorikerroksien alta löytyisi?

 

Kun tutkii kuorikerroksia ja sukupolvien ketjuja, ei ole tarkoitus etsiä syyllisiä vaan inhimillistä ymmärrystä. Ihmisten välisistä suhteista, menetyksistä ja tapahtumista, kohtaloista, ajankuvasta, kulttuurista, kertyy ne tarinat joita tutkimusmatkallaan kohtaa. Ehkä haitallisellekin käytökselle löytyy joku selitys joka voi auttaa asioiden käsittelyssä. Miia Moisio kirjoittaa: " Hyväksyminen ei muuta menneisyyttä vaan se muuttaa nykyisyyttä." Se joka kohteli huonosti, ottakoon vastuunsa, kantakoon hänelle kuuluvan painavan taakkansa, selvittäköön sotkunsa. Ei se tarkoita että hyväksyisimme teon joka on ollut väärä, mutta kun aika on oikea, pystyisimme toteamaan itsellemme että näin on käynyt, tämä on minulle tapahtunut tai äidilleni, isoäidilleni, jollekin läheiselle. Antamalla anteeksi saa vapauden. Otan aina epätäydellisenä ja silti arvokkaana ihmisenä nyt itse vastuun. Antamalla itselleen anteeksi sen että on hylännyt itse itsensä, pääsee lopulta eteenpäin matkalla vastausten luokse. Paha lisääntyy kun sille antaa tilaa ja voimaa. Katkeruuden ja voimattoman vihan sijaan täällä tarvitaan lisää hyväksyviä, lempeitä ja kuuntelevia katseita. Annetaan hyvälle tilaa.

 

Jos joudut kohtaamaan todella kipeitä muistoja, ei ole heikkoutta etsiä apua. Yksin ei selviä täällä maapallon ihmeellisellä pinnalla kukaan! Joka niin väittää, ei puhu totta tai ei suostu näkemään tosiasioita. Täytyy antaa lupa rakkaudelle. Oman itsen rakastamiselle ja rakkauden vastaanottamiselle. Ja olen itsekin kokenut, myös nähnyt muissa ihmisissä, että vasta kun antaa periksi suojauksille, uskaltaa, luottaa, hyppää tietämättä miten käy - vasta sitten voi alkaa muutos, paraneminen, uusi, toipuminen. Ota vastaan ystävällinen hymy, anna sen tavoittaa varjoisatkin kohdat, tässä hetkessä sinut, menneen joka on meissä, mutta vahvemmin tämän hetken. Iloa enemmän, hyviä hetkiä.

 

Tarvitaan myös hiljentymistä, uskallusta katsoa kohti, pysähtymistä. Mikä on sinun tapasi hiljentyä? Vai oletko täyttänyt viime aikoina hiljaiset hetket somella tai suorittamisella? Siihen meitä on kieltämättä kannustettu! Mutta se lisää suunnattomasti pahaa oloa. Mene tänään metsään, laita silmät kiinni ja anna tuulen pyyhkiä kireydet kasvoiltasi. Maistele kuusenkerkkiä ja uusia vihreää voimaa täynnä olevia puhdistavia versoja. Hiljennä sisäinen vaativa puhe ja jatkuva höpötys. Hengittele. Kun ahdistus ottaa valtaansa, voikin sen kieltämisen sijasta opetella luottamaan että se on tärkeä tunne, antaa sen tulla, ei painaa syvemmälle vain jotta se tulee sieltä vielä suuremmalla voimalla esiin. On myös lupa surra, sitä mitä vaille on jäänyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja.

 

Puiden ja veden ja taivaan keskellä hiljaisuus.

Mukana kannan omaa hiljaisuuttani.

 

Hiljaisuudesta löydän vastauksia

ja rauhan silloin kun vastauksia on paljon vähemmän kuin kysymyksiä.

(omia sanojani syksyllä 2018 kun olin saanut syöpädiagnoosin)

 

Kun olet tehnyt matkaa oman sisimpäsi luokse, puhdistanut ja tuulettanut, antanut valon osua kaikkeen, hyväksynyt, voit tuntea miten olet jättänyt taaksesi matkaa hidastavia kertymiä, tunnetaakkoja, voit luottaa että omat siipesi kantavat, olo on niin kevyt että voit lentää ja luottaa että ilmavirrat vievät oikeisiin paikkoihin. Löydät aina perille. 

 

Elämä täällä ei yksin valoja,

ei yksin varjoja.

Valoja ja varjoja,

siinä sen syvyys.

Anni Rättyä

 

 

 

***Kirjoituksessani on suoria lainauksia sekä vapaata ajatusvirtaa Miia Moision kirjasta Häpeästä valoon (Otava, 2021).