< Takaisin

Kuulin jo kun lehtopöllö huusi kovaan ääneen tummassa metsässä. Tuli niin hyvä mieli. Elämä jatkuu. Olin palaamassa kävelyltä joen rannasta. Joella kuu katseli vapaana kulkevan veden pinnasta. Se hetki kun ihan viimeiset päivänvalon rippeet osuvat puiden latvoihin, on hämärän hieno hetki. Ja kun kuun valo alkaa yltämään puiden latvojen yli, se on hyvää tekevä hetki. Eihän sitä pysty sanoin kuvailemaan, elää se pitää.

 

Kotitiellä on jyrkkä mutka, ja mutkan toisella puolella torppa, jonka tarinaa en vielä ole kuullut. Kuvitellut kyllä olen. Tässä ympäristössä ei tarvitse kuin antaa lupa tarinoille, niin ne tuntuvat. Tämä seutu on melko harvaan asuttua mutta tiheästi tarinoitettua! Niin, se torppa on minua kiinnostanut, ja viehättänyt, ja olen miettinyt miksi siellä käy vain harvoin ihmisiä. Aloin unelmoimaan että vuokraisin sen, ja laittaisin sinne hoitohuoneen. Mietiskelin kuinka mukava olisi tarjota teetä kauniista vanhasta kupista asiakkaalle, ja kiire ei olisi milloinkaan (eipä tietenkään). Eräänä päivänä kaivinkone tuli torpan pihalle, kaivoi kuopan, ja siihen tehtiin talon perustukset. Ensin minua harmitti, kun torpparihoitolan unelmat särkyivät, mutta se meni nopeasti ohi. Torppaa ei pureta, sen pihamaalle tulee elämää! Huomasin, miten uuden talon rakentaminen vaikutti minuun, joka olin liikaa kuullut synkkiä ennustuksia ja totuuden toitotuksia tulevaisuudesta, ja huomaamattani ne synkkyydet olivat vallanneet minusta liikaa tilaa. Talon rakentaminen, lehtopöllön huuto. Tulevaisuuden toivo! Elämä jatkuu. Elämä täällä pohjoisessa vaatii lämpöisiä koteja, seiniä ja kattoja ja tulisijoja ja saunan syliä. Suojaa. 

 

Muuten, mutkan sisäpuolella asuu enimmäkseen koiria ja kissoja, sika, kanoja, kukkokin kai, kalkkunoita, ja lisäksi yksi nainen. Kotitiellä asuu kiinnostavia ihmisiä. Kaikkiin ei tosin ole ollut mahdollisuutta tutustua, koska eivät halua. Ei tarvitsekaan, vapaus vallitkoon. Tämä nainen, joka asuu mutkan sisäpuolella, antoi minulle kerran lahjaksi kirjan Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä), kirjoittanut Tiina Ekman. Meillä on silloin tällöin portinpielikeskusteluita, joita säestää pikkukoirien ajoittainen räksytys, isojen koirien kumea haukku, ja mutkan naisen värikäs kielenkäyttö. Oli puhetta myös siitä, miksi on vaikea myöntää/uskoa, että osaa jonkin asian, vaikka oikeasti osaa. Sen keskustelun seurauksena sain tuon kirjan (kiitos, mutkan ihastuttava nainen).

 

Kirja laittoi ajattelemaan, ja näkemään jotain eri kantilta. Sinulle, jolla on taipumusta epäillä omaa osaamistasi, voisi tehdä hyvää lukea tuo kirja. Huijariudessakin on kyse tunteista ja niiden nimeämisestä, ja niiden aiheuttamista kehollisista tuntemuksista, itsensä kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta, hyväksymisestä. Mitä ovat huijariuden takana olevat juurisyyt? Miten voisin toimia, että voisin muuttaa haitallisia uskomuksia ja toimintapoja? Kirjassa on esitelty myös harjoituksia ja keinoja joiden avulla huijarikokemusta voi käsitellä.

 

Olen kuunnellut kirjaa Murra tunnelukkosi. Työstä tunteet, toimi toisin, kirjoittanut Kimmo Takanen. Sitä edelsivät kirjat Tunne lukkosi, ja Parisuhteen tunnelukot. Suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan. Kaikilla ihmisillä on tunnelukkoja. Ne ovat tarpeellisia, ja suojelevat meitä siinä tilanteessa kun ne syntyvät. Sitten tulee aika kun niitä ei enää tarvita, mutta emme tiedosta niitä, emmekä ymmärrä niiden vaikutusta tähän hetkeen. Tunnelukot ohjaavat meitä, taannumme ymmärtämättämme lapsen tasolle, ne estävät meitä tekemästä hyviäkin asioita. Aiheutamme myös itse tunnelukkoja toisille ihmisille. Kirjat avaavat ja selittävät hyvin erilaisia tunnelukkoja ja tarjoavat keinoja niiden tiedostamiseen ja työstämiseen. Ainakin seuraavista olen kuitenkin eri mieltä: Kirjoittaja toteaa, että synnytys on äidille epämukava ja kivulias, jopa traumaattinen kokemus, mutta epäilee, otetaanko huomioon, että se on myös vauvalle sitä. Kyllä uskallan sanoa että suurin osa synnyttäjistä sitä ajattelee, monet isät, ja monet muut ihmiset sitä ovat pohtineet, ja useamman alan ammattilaiset tämän tietävät. Myöskin synnytyksen kulun ja siinä käytettävien lääkkeiden vaikutusta vauvaan mietitään. Ja odotusajan vaikutusta. Kirjoittajan mielestä kohtu on turvallisin kuviteltavissa oleva paikka, ja onhan se sitä onneksi usein. Mutta kohtuvauva voi kokea myös turvattomuutta. Jos äiti ei koe olevansa turvassa, tai äiti ei elä vauvalle turvallista elämää, kohtuvauvakaan ei ole turvassa. Työssäni tämä tulee aina esille jossain vaiheessa. Tiedätkö minkälaista oli äidin ja isän elämä, kun sinua odotettiin? Tiedätkö millainen oli syntymäsi? Vyöhyketerapeuttina ajattelen että kaikkia vauvoja tulisi hoitaa vyöhyketerapeuttisella vauvahieronnalla, jotta keholta voitaisiin heti elämän alussa purkaa jännityksiä. Mutta jos ei vauvana ole hoidettu, ei hätää. Tänään on juuri oikea aika alkaa hoitamaan itseään. 

 

"Meidän ei tarvitse muistaa jokaista yksityiskohtaa voidaksemme palata menneiden kokemuksiemme äärelle. Usein muistamme tapahtumista ihan tarpeeksi, vaikka muistijäljet voivatkin olla epätäydellisiä." (lainaus kirjasta Murra tunnelukkosi)

Istuin hoitohuoneellani, oikaisin jalat jakkaralle,ja maistelin ensimmäiset kirpeät maut mustaherukkasmoothiesta. Yhtäkkiä olin mielikuvissani lapsuudenkodin keittiössä. Istun painavalla pirtinpenkillä. Vahakangas pöydällä on nätti, mutta tuntuu kylmältä ja haisee vähän oudolta. Äiti on tehnyt kanaviilokkia. Se on herkullista. Lautasen reunalle saan laittaa myös soseutettua ja sokeroitua mustaherukkasosetta. Muistan tunnelman, äänimaailman. Senkin, millainen ääni kuului kun jäiset marjat soseutettiin. Näin äkkiä voimme päästä mielikuvissamme menneisyyteen, haju-, maku-, tunto-, ja äänimuistoihin. Oliko hetki epämiellyttävä vai tuliko muistosta hyvä mieli? Olinko turvassa? 

 

Sen verran katson tänään taaksepäin, että voin hetken miettiä minkälainen vuosi 2022 oli minulle. Vaikka elän näennäisesti tasaista elämää, joka voi näyttää hyvinkin tylsältä, on viime vuosi ollut todella täyteläinen ja monien tunteiden sävyttämä. Oli onnellisia, käsittämättömän kiitollisuuden täyttämiä hetkiä, rakkaiden ihmisten hääjuhla. Oli sairauden pelkoa, paljon tutkimuksia ja vastausten odottelua, vakavaa sairautta ja monenlaista vähemmän vakavaa sairastelua lähipiirissä, kahdet hautajaiset. Kävin kursseja, opiskelin, sain yhden tutkinnon valmiiksi. Tein töitä. Paljon mietin miten työstä olisi toimeentuloksi, miten se parhaiten palvelisi minua sekä asiakkaitani, ja miten sen kivuttomammin voisi yhdistää perhe-elämään. Murehdin ja pähkäilin miten läheisen elämäntilanteeseen voisi löytää helpotusta. Lämmitin taloa ja tein ruokaa, kuuntelin ja juttelin omien keskellä, otin lapsen kainaloon, suunnittelin ja valmistelin tulevia juhlia. Pääsin lomalle, pääsin reissuun miehen ja lasten kanssa. Olin luonnossa, mahdollisimman paljon. Oli paljon tärkeitä kohtaamisia. Ja monenlaista muuta. Ei ollut helppo tuo edellinen vuosi, vaikka antoikin myös paljon kiitollisuuden aiheita. Terveys, ja elämä täällä on lahjaa.

 

Mitä toivon edessä olevalta? Näköaloja, mahdollisuutta tehdä sitä työtä minkä koen tärkeäksi, ja jossa koen olevani oikealla paikalla, ja jonka vuoksi olen käyttänyt rahaa, aikaa ja omia sekä perheen voimavaroja opintoihin (kiitos perhe, ja kaikki te opinnoissani ja elämässäni tukena olleet ihmiset). Toiveeni on, että joihinkin vaikeisiin kysymyksiin löytyisi vastaus, ja umpisolmut aukeaisivat. Odotan iloisia elämäntapahtumia, positiivisia muutoksia ja opintojen loppuhuipentumaa. Tavallista luonnonläheistä arkea.Terveyttä ja voimaa. Taitoa elää hetkessä ja luottamusta. Turvallisia ihmisiä ympärilleni.

 

Kiitos että saan elää. Kiitos että luet ja kiitos että olet.

 

Maailmanrauhaa me toivomme varmasti kaikki. 

 

Onko sinulla odotuksia tai toiveita uuden vuoden jo alkaessa?